Trjtdtk

Läntisestä Lemetistä sotasaaliina saatu BT-5 panssari

Laatokan Karjalan mottitaistelut alkoivat IV Armeijakunnan niin sanotun suuren vastahyökkäyksen seurauksena tammikuun alkupuoliskolla 1940.

Taustaa |

IV Armeijakunnan joukot vetäytyivät puolustusalueensa eteläosassa talvisodan alussa melko nopeasti jopa 70 kilometriä valtakunnan rajalta.

Ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim oli sangen tyytymätön IV Armeijakunnan jatkuvaan vetäytymiseen ja korvasikin armeijakunnan komentajan kenraalimajuri Juho Heiskasen kenraalimajuri Woldemar Hägglundilla 4. joulukuuta 1939.

Saatuaan armeijakunnan komentoonsa kenraalimajuri W. Hägglund alkoi yhdessä esikuntansa kanssa laatia suunnitelmaa valtakunnan alueelle tunkeutuneen puna-armeijan 56. Armeijakunnan lyömiseksi vastahyökkäyksellä. Mainittuun vihollisen armeijakuntaan kuuluivat tuolloin muun muassa:

• 168.Divisioona


• 18.Divisioona


• 34.Kevyt Hyökkäysvaunuprikaati

IV Armeijakunta aloitti viivytysvaiheen jälkeen vastahyökkäysten sarjan 12. joulukuuta 1939 tavoitteena katkaista neuvostoliittolaisten joukkojen selustayhteydet ja saartaa ne tuhoamista varten pienempiin yksiköihin.

Joulukuussa 1939 IV Armeijakunta teki useampia vastahyökkäyksiä vihollisen selustayhteyksiä vastaan, mutta tulokset jäivät saavuttamatta muun muassa joukkojen vähyyden ja suunnitelmissa ilmenneiden puutteiden vuoksi (esimerkiksi siirtymis- ja hyökkäysaikatauluissa ei huomioitu väsymystä ja talviolosuhteiden aiheuttamia viivytyksiä). Tässä vaiheessa IV Armeijakunnan alueella otettiin laajassa mitassa käyttöön erilaiset tilapäisorganisaatiot (Ryhmät, Taisteluosastot jne.)

Päämajan siirrettyä IV Armeijakunnan alueelle lisäjoukkoja ja sodan kokemusten huomioiminen suunnitelmia laadittaessa loivat edellytykset armeijakunnan laajamittaisen vastahyökkäyksen onnistumiselle.

Vastahyökkäyksen voidaan katsoa alkaneen 27. joulukuuta 1939, jolloin Taisteluosasto Valkama hyökkäyksellään onnistui katkaisemaan puna-armeijan 18.Divisioonan huoltotien Lavajärven alueella.

Lisäksi hyökkäykselle luotiin edellytyksiä lukuisilla pienemmillä hyökkäyksillä vuodenvaihteen tienoilla lähinnä taistelualueen pohjoisosassa.

Varsinaisesti laajempi vastahyökkäys alkoi kuitenkin vasta runsasta viikkoa myöhemmin eli 6. tammikuuta 1940, mutta 18. Divisioonan varsinaisen huoltoyhteyden katkaisemista voidaan pitää hyökkäykseen kuuluvana ”alkusoittona”.

6. tammikuuta 1940 Vastahyökkäys lähti liikkeelle silloiselta pääpuolustuslinjalta (Kitilä-Ruokojärvi-Vuortanajärvi) ja eteni sangen nopeasti aina Laatokan rantaan asti 11. tammikuuta 1940 mennessä. Hyökkäykseen lähtöpäivänä Laatokan Karjalassa oli pakkasta 29 astetta.

Täydentävien hyökkäysten avulla neuvostojoukot oli pilkottu useaan eri mottiin 17. tammikuuta 1940 mennessä. Varsinaiset mottitaistelut alkoivat.

Motti-sana tuli käyttöön vasta tässä vaiheessa Suomen sotilaallisessa kielenkäytössä. Sanan historiasta on olemassa erilaisia versioita, mutta tosiasia on se, että sana lyhyytensä ja iskevyytensä vuoksi levisi myös Suomen rajojen ulkopuolelle ja on edelleen käytössä useissa eri kielissä puhuttaessa saarretusta vihollisjoukosta.

Talvisodan motit Laatokan Karjalassa |

Kaatuneita neuvostosotilaita.

• Itäisen Lemetin motti


• Kitilän suurmotti


• Konnunkylän motti


• Koposenselän motti


• Lavajärven motti


• Lemetin tienhaaran motti


• Läntisen Lemetin motti


• Pieni-Kelivaaran motti


• Rykmenttimotti


• Saarijärven motti


• Siiran tienhaaran motti


• Uomaan motti

Mottitaisteluiden tavoite |

Mottitaisteluiden tavoitteena oli näännyttää vihollisen yksiköt väsymykseen ja nälkään. Lisäksi puna-armeijan yksiköiden toivottiin menettävän taistelukykynsä ammusten puutteessa ja joutuvan näiden syiden vuoksi luopumaan taistelusta.

Mottitaisteluiden ongelmat |

Suomalaisten joukkojen ja tukiaseiden puute |

Suomalaisten joukkojen vähäisyys johti siihen, että pääsääntöisesti voitiin keskittyä kerrallaan vain yhden motin tuhoamiseen. Muut motit saivat olla tällöin pääsääntöisesti lähes pelkkien varmistavien joukkojen ympäröimänä, jolloin aktiivista toimintaa ei kohdistunut muihin motteihin.

Mottitaisteluissa joukkojen puute vaikutti myös toisella tapaa. Omia tappioita pyrittiin välttämään viimeiseen saakka ja näin motin ”kypsyttely” saattoi jatkua tarpeettomankin kauan.

Merkittävä ongelma mottien tuhoamisessa oli myös suomalaisten osalta tukiaseistuksen puute. Mottien valtaamisessa olisi tarvittu etenkin raskaan tykistön sekä hyökkäysvaunujen tukea yksittäisten pesäkkeiden (esimerkiksi konekiväärien) tuhoamisessa. Molemmat tukiaseistuksen muodot olivat käytännössä olemattomia.

Suomalaisen tykistön ammuspula oli myös ongelma, koska vähäistäkään käytössä ollutta tykistöä ei voitu käyttää tehokkaasti hyökkäysten tukemiseen motteja vallattaessa.

Tukiaseistuksen puute johti väistämättä suurempiin miestappiohin motteja vallattaessa.

Puna-armeijan ilmahuolto |

Suomen ilmavoimilla (ml. ilmatorjunta) ei ollut tarvittavaa kalustoa estämään vihollisen ilmavoimien motteihin pudottamaa tarviketäydennystä. Tosin erilaisilla valemerkeillä sekä vihollisen ilmavoimien lentäjien heikolla osaamisella oli se seuraus, että melko suuri osa tarviketäydennyksistä pudotettiinkin suomalaisten valvomalle alueelle.

Neuvostojoukkojen kyky kaivautua ja kestää |

Neuvostojoukkojen kykyä kaivautua ja näin rakentaa puolustusasemia ei toisen maailmansodan kirjallisuudessa väheksytä lainkaan vaan todetaan sen olleen yksi sen voiton takeista. Tämä pätee erityisesti Laatokan Karjalan mottitaisteluihin sillä puna-armeijan yksiköiden kyky kaivautua tuotti suomalaisille suuria ongelmia; ratkaisut olivat ajoittain jopa erittäin luovia (kaivettiin panssarivaunun alle jopa useampikerroksisia korsuja).

Lisäksi vihollisjoukkojen kyky selviytyä ja kestää oli varmasti yllätys sodanjohdolle.

Mottitaisteluiden edut |

Suomalaisjoukkojen säästäminen |

Mottitaktiikka tarjosi IV Armeijakunnalle mahdollisuuden keskittää joukkoja sinne missä niitä eniten tarvittiin ja jättää suuri osa moteista vain pienten yksiköiden ”vartioitaviksi”. Mottien ”näännyttämisellä” saavutettiin myös vastustajan taistelutahdon ja -kyvyn merkittävää heikkenemistä, joka merkitsi mottien laukaisussa pienempiä tappioita.

Neuvostojoukkojen komentajien puutteelliset taidot |

Puna-armeijan upseeristo kärsi ns. Stalinin puhdistuksissa jopa 35 0000 upseerin tappiot v. 1937-38. Suurin osa divisioonien, prikaatien ja rykmenttien korkeimmista upseereista menetti "puhdistuksissa" henkensä. Puhdistusten jälkeen avoimiksi jääneisiin komentajien tehtäviin oli luonnollisesti saatava uusia henkilöitä, joiden ensisijaisena valintakriteerinä oli poliittinen luotettavuus, ei niinkään tehtävien vaatima pätevyys. Tilanteen vakavuutta puna-armeijan kannalta kuvannee se, että vielä vuoden 1940 syksyllä 225:stä rykmentinkomentajasta vain 25 oli käynyt jonkinlaisen sotataitoon keskittyvän koulutuksen, eikä kukaan heistä ollut suorittanut tutkintoa sotakorkeakoulussa. ^[1]

Neuvostojoukkojen passiivisuus |

Puna-armeijassa komentoketjun merkitys oli suorastaan korostetussa asemassa ja joukkojen saatua käskyn asettua puolustukseen ne todellakin tekivät niin ja jättivät muun muassa tarpeellisen tiedustelun ja muun aktiivisuuden kokonaan pois.

Vaikutus neuvostojoukkojen moraaliin |

Suomalaisjoukkojen äkillinen ilmaantuminen talvisista metsistä johti puna-armeijalaisten keskuudessa pelkoreaktioihin, josta käsitteen ”Valkoinen kuolema” syntyminen lienee yksi osoitus.

”Valkoisen kuoleman” käsitteeseen liittyi myös talvisodan aikana vallinneet poikkeuksellisen kovat pakkaset.

Hyökkäyksen pysähtyminen ja jatkuvat vastahyökkäykset johtivat myös poliittisen henkilöstön viljelemän ajatuksen ”Suomen kansan vapauttamisesta” todenperäisyyden epäilemiseen.

Huoltotoimien epäonnistuminen ja siitä johtuva suoranainen nälänhätä moteissa johti paitsi taistelukyvyn kuin myös taistelumoraalin rappeutumiseen, joskin puna-armeijassa vallinneen tiukan kurin ja poliittisen työn seurauksena vaikutuksen näihin jäivät melko vähäisiksi.

Lopputulos |

IV Armeijakunta saavutti vastahyökkäyksellään ja sitä seuranneilla mottitaisteluillaan varsinaisen päätavoitteensa eli esti vihollisjoukkojen etenemisen Kannaksen armeija:n selustaan ja näin osaltaan varmisti talvisodan päättymisen niissä olosuhteissa siedettävään, joskin rauhanehdoiltaan ankaraan rauhaan.

Mottitaisteluiden lopputuloksena saavutettiin myös sangen merkittävä sotilaallinen voitto, jossa kaksi puna-armeijan divisioonaa ja yksi panssariprikaati menetti erittäin suuren osan taistelukyvystään.

Mottitaisteluissa saatiin myös sangen merkittävä määrä sotasaalista, kaikkiaan muun muassa seuraavia määriä ^[2]:

• 47 pst-tykkiä


• 55 kenttätykkiä


• 17 kranaatinheitintä


• 132 panssarivaunua


• 12 panssariautoa


• 13 ilmatorjuntakonekivääriä


• yli 100 pikakivääriä


• yli 60 konekivääriä


• lähes tuhat kivääriä


• lähes 300 kuorma-autoa


• yli 30 henkilöautoa


• 36 traktoria

Etenkin käsiaseistuksen osalta luvut lienevät hyvin alakantissa, koska oletettavasti suuri määrä käsiaseita otettiin välittömästi joukkojen omaan käyttöön ja näin ne lisäsivät joukkojen tulivoimaa jatkotaisteluissa. Sotasaaliiksi luetteloitujen taisteluvälineiden lisäksi taisteluissa tuhoutui korjauskelvottomaan kuntoon suuri määrä sotatarvikkeita, jotka eivät näin ole päässeet sotasaalisluetteloihin.

Luetteloitu sotasaalis ei ollut välittömästi omien joukkojen käytössä. Esimerkiksi tykistökaluston osalta oli ensin hankittava muun muassa vetokalusto ja koulutettava miehistö, joten sotasaaliilla ei sinällään ollut kovinkaan merkittävää vaikutusta talvisodan jatkotapahtumia ajatellen vaan sotasaaliskalusto vaikutti lähinnä tulossa olevan uuden sodan (jatkosota) alkuvaiheen tapahtumiin.

Puna-armeijalle aiheutetuista miehistötappioista on mottitaisteluiden osalta esitettävissä vain toisistaan paljon poikkeavia lukuja.

Hyökkäyksellisten sotatoimien vuoksi suomalaisjoukkojen tappiot muodostuivat myös hyvin suuriksi.

Katso myös |

• Talvisodassa saatu sotasaalis


• 
  Hidas kuolema saartorenkaassa. FT Pasi Tuunaisen arvostelu teoksesta: Gordijenko, Anatoli, Kuoleman divisioona. Gummerus, 2003. (Agricolan kirja-arvostelut 1.10.2007)

Lähteet |

• Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X.


• Raunio Ari etc. W+G 2005: Itsenäisyyden puolustajat: Sodan taisteluja: talvisota / ISBN 951-593-911-9
  


• Olavi Antila jne.: 2. Divisioonan historiikki. Pori: Etelä-Suomen kustannus OY, 1975. ISBN 951-9064-08-7.


• Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Keuruu: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.

Viitteet |