Trjtdtk

Nördlingenin taistelu
Osa kolmikymmenvuotista sotaa
Nördlingenin taistelu (Jacques Courtoisin maalaus vuodelta 1676)
Päivämäärä: 6. syyskuuta 1634 Paikka: Nördlingen, Baijeri Lopputulos: Keisarillisten voitto
Osapuolet
Ruotsi Heilbronnin liitto	Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta Espanja Baijeri
Komentajat
Kustaa Horn Bernhard Weimar	Matthias Gallas Ferdinand Fernando
Vahvuudet
13 300 jalkamiestä, 10 150 ratsumiestä, 68 tykkiä	20 000 jalkamiestä, 13 000 ratsumiestä, 64 tykkiä
Tappiot
8 000 kuollutta, 4 000 vangittua	1 500 kuollutta, 2 000 haavoittunutta,
Kolmikymmenvuotisen sodan taistelut Valkeavuori – Fleurus – Stadtlohn – Dessau – Lutter – Wolgast – Frankfurt – Magdeburg – 1. Breitenfeld – Rain – Alte Veste – Lützen – Nördlingen – Wittstock – Rheinfelden – Breisach – 2. Breitenfeld – Rocroi – Freiburg – Jankov – Zusmarshausen – Praha – Lens

Nördlingenin taistelu (joskus myös Allbuchin taistelu) käytiin 6. syyskuuta 1634 kolmikymmenvuotisen sodan aikana lähellä Nördlingenin kaupunkia Etelä-Saksassa. Taistelussa Matthias Gallasin johtamat keisarilliset löivät perin pohjin protestanttien yhdistyneen armeijan. Taistelu oli yksi sodan tärkeimmistä ja täydellinen katastrofi ruotsalaisille. Se käänsi sotaonnen keisarille suotuisaksi ja tuhosi ruotsalaisten haaveet sodan lopettamisesta heille edullisilla ehdoilla.^[1] Taistelun jälkeen Ranskan oli pakko puuttua kolmikymmenvuotiseen sotaan aktiivisesti, ja Saksan sisäinen uskonsota muuttui valtioiden väliseksi konfliktiksi.^[2]

Taustaa |

Porin kreivi Kustaa Kaarlenpoika Horn (1592–1657).

Bernhard Weimar (1604–1639).

Luceran herttua Matthias Gallas (1584–1647).

Komentajat |

Protestantit |

Kustaa II Aadolfin kaaduttua Lützenissä Ruotsin armeijan johtoon nousi Åke Tott. Hän kuitenkin erosi tehtävästä vuonna 1633, ja komentajiksi jäivät Kustaa Horn ja Bernhard Weimar. He olivat keskenään hyvin erilaisia luonteita ja tulivat huonosti toimeen. Weimar oli kiivas ja kunnianhimoinen, Horn maltillinen ja vaatimaton. Horn oli tottunut saamaan käskynsä Kustaa II Aadolfilta, jolta perimäänsä ruotsalaista sotataitoa hän pyrki toteuttamaan taistelukentällä.^[3]

Keisarilliset |

Keisarillisen armeijan edellinen komentaja Albrecht von Wallenstein murhattiin 25. helmikuuta 1634. Keisari Ferdinand II kutsui armeijan uudeksi ylipäälliköksi poikansa, Unkarin kuningas Ferdinandin, mutta armeijan todellinen johto siirtyi Matthias Gallasin käsiin, jonka apuna toimi Ottavio Piccolomini.^[4]

Yhdistyneen Baijerin ja Katolisen liigan armeijan komentajaksi tuli Johann Tillyn kuoleman jälkeen Johann von Aldringen, joka kuitenkin kaatui Landshutin taistelussa ruotsalaisia vastaan. Liigan armeijan komentajana häntä seurasi Lothringenin herttua Kaarle IV. Italiasta tulevien espanjalaisten apuvoimien ylipäällikkö oli kardinaali Fernando, Espanjan alankomaiden kuvernööri,^[5] apunaan Leganesin markiisi. Unkarin kuningas Ferdinand ja Fernando olivat serkuksia.^[1]

Armeijat |

Keisarillisessa armeijassa oli jalkaväkeä 20 000 miestä ja 13 000 ratsukkoa. Näistä 12 000 oli keisarillisen armeijan sotilaita, 6 000 baijerilaisia ja 15 000 espanjalaisia. Lisäksi armeijoilla oli yhteensä 64 tykkiä.^[6]

Yhdistyneessä Ruotsin ja Heilbronnin liiton armeijassa oli 13 300 jalkaväkimiestä, 10 150 ratsukkoa ja 68 tykkiä.^[6] Suomalaisista joukoista mukana on ilmeisesti ollut vain Arvid Wittenbergin johtamaa Turun ratsuväkeä.^[7] Kokonaisuutena protestanttien armeija koostui lähes kokonaan palkkasotureista, sillä Lützenin ja Alte Vesten taisteluissa kärsityt tappiot olivat tuhonneet alkuperäisen, Saksaan vuonna 1630 maihin nousseen kansallisen armeijan. Palkkasoturit eivät kyenneet toimimaan taistelukentällä yhtä kurinalaisesti ja harjoitetusti kuin kansalliset joukot, joten vuoteen 1632 mennessä Ruotsi oli menettänyt sotilaallisen etulyöntiaseman Saksassa jo ennen Nördlingeniä.^[8]

Taistelukenttä |

Nördlingenin taistelu käytiin Nördlingenin kaupungin eteläpuolella. Alue on keskellä meteoriittikraatteria, joka sijaitsee Schwabenin Juran itäpäässä. Kraatteri on halkaisijaltaan 15 km ja ympäristöään 100–150 m syvempi. Kaupungista etelään on sarja kukkuloita: Galgenberg, Staffelberg, Adlerberg ja Schönfeld. Toinen kukkulajono alkaa heti Schönfeldin eteläpuolelta ja kulkee kaakosta luoteeseen: Allbuch, Heselberg, Lachberg, Lädle ja Himmelreich. (Näistä erityisesti Allbuch on jyrkkärinteinen.) Kukkulajonot päättyvät pohjoisessa Egerjokeen ja etelässä Rezenbach-puroon. Kukkulajonojen ja Egerin väliin jää suhteellisen avoin kolmionmuotoinen tasanko, Herkheimerfeld.^[1] Maasto sopi erityisen huonosti vetäytymiseen, koska se oli metsäistä sekä rikkonaista ja kukkuloiden välisten laaksojen pohjilla kulki jokia ja puroja.^[9]

Tilanne ennen taistelua |

Nykypäivän ilmakuva meteoriittikraatterista, keskellä näkyy Nördlingen.

Kuningas Kustaa II Aadolfin kaaduttua Lützenin taistelussa vuonna 1632 Ruotsin sijaishallitsijaksi nousi Axel Oxenstierna. Hänen tavoitteenaan oli irrottaa Ruotsi kolmikymmenvuotisesta sodasta siten, että olisi mahdollista liittää Pohjois-Saksan valloitetut alueet Ruotsin valtakuntaan.^[1] Huhtikuussa 1633 hän järjesti Saksan protestanttiset ruhtinaat Heilbronnin liitoksi, joka otti vastuulleen Ruotsin Etelä-Saksassa olevan armeijan huollon. Armeijan komentajaksi valittiin Bernhard Weimar, jonka oli tarkoitus operoida yhdessä Kustaa Hornin komentaman ruotsalaisarmeijan kanssa.^[7]

Kolmikymmenvuotisen sodan voimasuhteita muutti vuonna 1634 kaksi tapahtumaa: Ensinnäkin ruotsalaiset joutuivat varautumaan kuusikymmenvuotisen sodan jatkumiseen Puolan kanssa, koska Altmarkissa solmittu välirauha oli päättymässä ja Venäjä oli solminut rauhan Puolan kanssa Smolenskin sodan jälkeen. Tämän vuoksi Oxenstierna siirsi Baltian varusväeksi tuntuvan määrän kansallisia joukkoja, jotka olivat palkkasotureita luotettavampia. Toiseksi Espanja osallistui aikaisempaa aktiivisemmin kolmikymmenvuotiseen sotaan, kun se antoi Hollantiin tarkoitetut täydennysjoukot keisari Ferdinand II:n käyttöön.^[1]

Vuonna 1634 Ruotsi ja Saksi, joka oli jättäytynyt Heilbronnin liiton ulkopuolelle, aloittivat kaksi erillistä operaatiota keisarillisia vastaan: Hans Georg von Arnim johti Saksin armeijan Sleesiaan ja Böömiin, edeten aina Prahan edustalle saakka. Samaan aikaan yhdistynyt Heilbronnin liiton ja Ruotsin armeija, komentajinaan Horn ja Weimar, hyökkäsi Baijeriin.^[10][4]

Myös keisarillinen armeija eteni Baijerissa, valtasi heinäkuussa Donauwörthin ja palautti yhteydet Habsburgien Itävallan ja Baijerin välille. Seuraavaksi keisarilliset alkoivat piirittää Regensburgia. Yritys kaupungin pelastamiseksi sai protestanttien armeijat toimimaan yhteistyössä, mutta protestantit eivät päässeet auttamaan Regensburgia ajoissa. Kaupunki antautui 14. heinäkuuta. Sen sijaan protestantit voittivat Landshutissa Johann von Aldringenin johtaman Baijerin armeijan ja valtasivat kaupungin 22. heinäkuuta.^[3]

Unkarin kuningas Ferdinand (vasemmalla) ja kardinaali Fernando tervehtivät toisiaan Nördlingenissä 2. syyskuuta 1634. (Rubensin maalaus vuodelta 1635)

Nördlingenin piiritys |

30. heinäkuuta keisarilliset aloittivat Nördlingenin piirityksen odottaen samalla Pohjois-Italiasta tulevia 15 000 espanjalaista. Kaupunki oli tärkeä protestanttien tukikohta Etelä-Saksassa. Piirittäjät rakensivat leirinsä kaupungin eteläpuolisille kukkuloille ja ympäröivät kaupungin varustuksilla. Kaupungin puolustajien tilanne oli tukala: kaupunkilaisia auttoi vain 500 ruotsalaista musketööriä.^[9]

Protestanttien armeija saapui alueelle elokuun loppupuolella. Keisarilliset olivat varustaneet kaupungin eteläpuoliset kukkulat hyvin. Weimar olisi halunnut hyökätä heti, mutta Horn halusi odottaa apuvoimia ennen hyökkäystä. Päätettiin valita vaihtoehdoista jälkimmäinen, mikä oli karkea virhe, koska Johann von Werthin johtama keisarillisten ratsuväki oli toisaalla eivätkä piirittäjien odottamat espanjalaiset vahvistukset olleet vielä saapuneet.^[9]

Pari viikkoa kului näin. Ensiksi palasi Werth, ja 2. syyskuuta saapuivat espanjalaiset apuvoimat. Keisarilliset tekivät vielä yhden rynnäkön kaupungin valtaamiseksi, mutta vaikka se onnistuttiin torjumaan, seuraava rynnäkkö olisi saattanut johtaa kaupungin valtaukseen. Äärimmäisessä hädässä kaupunki pyysi apua asettamalla kirkontorniin palavan tervapadan. Protestanttien pääarmeija oli Egerjoen pohjoispuolella, noin 10 kilometriä Nördlingenistä luoteeseen.^[9]

Protestanteilla ei ollut enää vaihtoehtoja: Nyt oli pakko hyökätä, jos Nördlingen haluttiin pelastaa. Jos kaupunki joutuisi keisarillisten käsiin, Heilbronnin liitto saattaisi hajota. Kumpikaan protestanttien komentaja, Horn tai Weimar, ei myöskään halunnut tulla tunnetuksi pelkurina, joka ei auttanut Nördlingeniä. Weimar oli myös luvannut henkilökohtaisesti kaupunkilaisille, että auttaisi heitä.^[9]

5. syyskuuta |

Nykypäivän ilmakuva, johon on merkitty alueen kaupungit (keltaisella), joet ja kukkulat(punaisella).

Protestanttien armeija oli Nördlingenin luoteispuolella, kun kaupunki ja keisarilliset piirittäjät olivat Egerjoen toiselle puolella. Oli vaarallista ylittää joki suoraan Nördlingenin kohdalla, joten protestantit ylittivät sen yläjuoksulla Bopfingenin luona. Tämän jälkeen armeija marssi etelään Neresheimiin saadakseen kaupungin varuskunnasta apuvoimia. Puolenpäivän aikaan armeijan kuormasto jätettiin sinne 2 700:n württembergiläisen sotilaan vartioitavaksi, ja armeija eteni takaisin itään kohti Nördlingeniä.^[1]

Kevyt kroaattiratsuväki havaitsi protestanttien armeijan etenemisen, ja keisarilliset miehittivät Himmelreichin ja Allbuchin välisen kukkulaketjun kroaattiratsuväellä ja espanjalaisilla rakuunoilla. Alueelle päästyään Weimar johti joukkonsa hyökkäykseen muitta mutkitta noin kello 15 ja valtasi Himmelreichin ja Ländlen. Lachbergillä hänet pysäytti 500 espanjalaista musketööriä.^[11]

Horn oli jäänyt jälkeen, kun etujoukoissa ollut tykistö tukki ainoan alueelle johtavan tien, ja hän saapui taistelukentälle vasta kello 22. Yhteistyössä protestanttien komentajat valtasivat vielä Heselbergin, mutta Allbuchin valtaus piti jättää seuraavaan aamuun, kun espanjalaiset veteraanit pysäyttivät hyökkääjät ja pimeä keskeytti taistelun.^[11][9]

Allbuch oli kukkulaketjun vaikein kohde, koska se oli jyrkkärinteinen ja paljaslakinen. Gallas käytti yön kukkulan vahvistamiseen: Hän rakennutti lisävarustuksia ja sijoitti niiden taakse vielä 5 000 espanjalaisen jalkaväen miestä.^[9]

6. syyskuuta |

Ryhmitys |

Armeijoiden ryhmitys ennen taistelua kello 5 aamulla (keisarilliset punaisia ja protestantit sinisiä). Protestanttien painopiste on oikealla siivellä, jota johti Horn.

Protestanttien taistelusuunnitelmana oli vallata Allbuch aamunkoitteessa Hornin johtamalla vahvalla oikealla siivellä. Gallasin rakennuttamat asemat olivat vaikuttavat, samoin kuin kukkulan jyrkät rinteet, mutta niiden valtaaminen oli tärkeää, sillä muuten ei olisi mahdollista edetä auttamaan piiritettyä kaupunkia. Jos kukkula saataisiin haltuun ja miehitettyä, keisarillinen armeija olisi kukkulan alapuolella kuin tarjottimella.^[9]

Horn ryhmitti joukkonsa seuraavasti neljään riviin: ensimmäisessä rivissä oli kaksi jalkaväkiprikaatia ja kolme ratsuväkieskadroonaa, toisessa seitsemän eskadroonaa, kolmannessa kolme jalkaväkiprikaatia ja neljännessä rivissä kahdeksan eskadroonaa.^[11] Ensimmäisessä rivissä olivat parhaat voimat, kansalliset prikaatit sekä ratsuväki, myös Wittenbergin suomalaiset hakkapeliitat.^[9]

Weimar johti taistelulinjan keskustaa ja vasenta siipeä tarkoituksenaan puolustaa niillä edellisenä päivänä vallattuja kukkuloita. Toinen tärkeä tehtävä oli Hornin suojaaminen, jos oikea siipi joutuisi vetäytymään.^[9] Weimarin ryhmitys keskustassa Ländlen ja Heselbergin välissä oli seuraava: kolme prikaatia jalkaväkeä Heselbergillä ja siitä vasemmalle 20 raskasta tykkiä Lachbergillä. 21 ratsuväkieskadroonaa jaettiin kolmeen osaan, yksi osa jalkaväen taakse, kaksi osaa tykistön taakse. Vasemmalla siivellä Eversti Taupadel suojasi tuhannen rakuunan osastolla sivustaa.^[11]

Keisarilliset olivat miehittäneet Allbuchin vahvasti, ja loput joukot sijoitettiin kukkulaketjulle, joka laskeutui pohjoiseen kohti Nördlingeniä. Tämä tehtiin siltä varalta, että Weimar koittaisi vapauttaa piiritetyn kaupungin suoralla hyökkäyksellä.^[11]

Allbuchin varustuksia puolusti espanjalainen jalkaväki, jota oli vahvistettu saksalaisilla joukoilla. Keskellä taisteluryhmityksessä oli katolisen liigan armeija, jota johti Kaarle IV. Pohjoisimpana, liigan armeijan ja Nördlingenin välissä, oli Gallasin johtama keisarillinen armeija, jonka oikeaa sivustaa suojasi kevyt kroaattiratsuväki. Tämän lisäksi katoliset joutuivat jättämään osan joukoistaan miehittämään Nördlingeniä ympäröiviä varustuksia.^[12]

Horn oikealla |

Hornin johtamat viisi jalkaväkiprikaatia hyökkäsivät taistelun alussa Allbuchille.

Kustaa Hornin johtamalla oikealla sivulla taistelu alkoi ratsuväkitaisteluna, kun äärimmäisenä oikealla ollut von Witzleben tulkitsi hyökkäyssignaalin tulleen ja hänen komentamansa ratsuväkirykmentti hyökkäsi ennen aikojaan vastustajan kimppuun. Keisarillisten raskas ratsuväki heitti rykmentin takaisin, mutta Hornin koko ratsuväki juuttui kahakkaan Rezenbachin laaksossa Allbuchin eteläpuolella.^[11] Tämän vuoksi Horn joutui aloittamaan taistelun ilman riittävää tykistövalmistelua.^[7]

Jalkaväki hyökkäsi Allbuchin jyrkkiä rinteitä ylös kahdelta puolelta ja onnistui valtaamaan osan espanjalaisten miehittämistä varustuksista. Protestantit eivät kuitenkaan pystyneet torjumaan keisarillisten vastahyökkäystä, ja varustukset vallattiin takaisin.^[2][13]

Horn hyökkäsi vielä kolme kertaa Allbuchin rinteitä ylös, mutta puoli kahdeksalta aamulla oli selvää, että hän ei pystyisi valtaamaan kukkulaa ilman apuvoimia. Weimar lähetti keskustasta Heinrich Matthias von Thurnin johtamana kaksi prikaatia jalkaväkeä oikean siiven avuksi. Protestantit tekivät vielä kymmenen hyökkäystä, kunnes tuli selväksi, ettei Allbuchin varustuksia saataisi vallatuksi.^[11][14]

Thurnin lähettäminen oikealle avasi Weimarin keskustan ja Hornin oikean siiven väliin aukon, jolloin keisarilliset pääsivät iskemään Thurnin prikaatien sivustaan.^[14] Horn lähetti ratsuväkeä auttamaan Thurnia, mutta Kaarle IV:n komentamat baijerilaiset hyökkäsivät näiden apuvoimien kimppuun ja ajoivat ne pakoon. Paineen alaisena Thurn vetäytyi metsän suojaan, mutta hän oli jo menettänyt yli puolet miehistään ennen kuin pääsi takaisin Heselbergille.^[11]

Tämän jälkeen Horn oli vaarassa joutua saarretuksi, ja koska oli myös selvää, että Allbuchia ei saataisi vallattua, hän komensi oikean siiven vetäytymään. Hän vetäytyi ratsuväen ja keskustassa Haselbergillä ja Lachbergillä vielä olevan jalkaväen suojaamana Rezenbachin laaksoa pitkin Ederheimiin tavoitteenaan kahlata siellä Rezenbachin yli.^[14][15]

Weimar – keskusta ja vasen siipi |

Weimar lähetti kaksi jalkaväkiprikaatia keskustasta Allbuchille, mikä avasi aukon keskustan ja oikean siiven väliin. Itse hän johti ratsuväen hyökkäykseen vasemmalle vetääkseen keisarillisten huomion sinne.

Taistelun alkaessa keskustan tykistö tulitti keisarillisten asemia kello 5.00 alkaen, ja vasemmalla siivellä olevat Taupadelin rakuunat kahakoivat tasangolla kroaattiratsuväen kanssa. Weimar lähetti Thurnin johtamat kaksi prikaatia oikealle tukemaan Hornia Allbuchin valtauksessa ja 2 000 ratsumiestä auttamaan Taupadelia, tavoitteenaan kiinnittää keisarillisten huomio siihen suuntaan. Weimar itse johti kolme ratsuväkihyökkäystä keisarillisten oikeaa siipeä vastaan. Hornin vetäytyessä oikealla myös Weimar joutui alakynteen tasangolla käytävässä taistelussa. Kello 10 hänellä ei ollut enää lisäratsuväkeä käytettävissä, kun Gallasilla oli vielä ratsuväkireservit jäljellä.^[11]

Keisarillisten vastahyökkäys |

Hornin vetäytyessä Gallas käytti tilaisuutta hyväkseen nopeasti ja lähetti espanjalaiset sekä keisarilliset alas Allbuchin rinteitä hyökkäämään protestanttien kimppuun. Samaan aikaan oikealla siivellä voimasuhteet muuttuivat, kun Gallas lähetti taistelusta erossa pysyneet joukkonsa taisteluun. Werthin johtama ratsuväki hyökkäsi Weimarin rintamaan ja hajotti sen. Tämän jälkeen ratsuväki liittyi espanjalaisiin ja baijerilaisiin ja löi protestanttien keskustassa jalkaväen pois kukkuloilta.^[6]

Oikealla Hornin vetäytyminen oli sujunut hyvin, kunnes kukkuloilta pakeneva jalkaväkikeskusta pyrki myös Ederheimia kohti ja lähes koko protestanttien armeija sulloutui yhteen. Ahtaassa laaksossa pakokauhu tarttui koko armeijaan, kun pakenevia ahdistettiin kaikilta puolilta ja järjestäytynyt vastarinta loppui.^[14][16] Samalla Hornin oikea siipi ja vasemmalla ollut Weimar menettivät yhteyden toisiinsa.^[7]

Vain Hornin johtoprikaati pääsi Rezenbachin yli ennen kuin baijerilaiset valtasivat Ederheimin. Jälkijoukko pääsi pakoon alavirtaan, mutta koko muu keskusta ja oikea siipi joutui mottiin ja jäi vangiksi. Keisarillisten oikealla siivellä kroaatit etenivät aina Neresheimiin asti, hyökkäsivät protestanttien kuormaston kimppuun ja tappoivat sitä vartioivat württembergiläiset.^[6]

Tappiot |

Protestantit menettivät armeijastaan puolet: Kaatuneita oli 8 000 miestä, kun myös haavoittuneet tapettiin armottomasti.^[16] Vangiksi jäi 4 000 miestä, jotka värvättiin ajan tavan mukaan voittajien armeijaan. Sotasaaliiksi saatiin satoja lippuja sekä koko protestanttien kenttätykistö ja kuormasto. Keisarillisten tappiot olivat 1 500 kaatunutta ja 2 000 haavoittunutta.^[14]

Kustaa Horn yritti henkilökohtaisesti pysäyttää paon ja taisteli eturintamassa,^[16] mutta joukkojensa tapaan myös hän joutui vangiksi. Baijerilaiset pitivät häntä vankinaan ja veivät hänet ensiksi Ingolstadtiin, josta hänet pian siirrettiin Burghauseniin. Siellä hän oli vankina kahdeksan vuotta, kunnes hänet saatiin vaihdettua vapaaksi kolmea keisarillista kenraalia vastaan vuonna 1642. Hornin taidot Breitenfeldissä kolme vuotta aikaisemmin olivat tehneet keisarillisiin vaikutuksen, ja he pitivät Hornia erityisen arvokkaana vankina.^[17]

Weimar taisteli urheasti vasemmalla sivustalla. Hänen altaan ammuttiin hevonen, mutta hän vältti vangitsemisen täpärästi ja pääsi vetäytymään haavoittuneena armeijan rippeiden kanssa taistelukentältä. Myös Wittenberg jäi vangiksi, mutta hänet vaihdettiin pian vapaaksi.^[18]

Taistelu päättyi protestanttien totaaliseen tappioon, kun keisarilliset aloittivat vastahyökkäyksensä ja protestanttien oikea siipi ja keskusta vetäytyivät Ederheimin suuntaan tavoitteenaan ylittää Rezenbach siellä.

Seuraukset |

Välittömästi |

Taistelua seuraavana päivänä Nördlingen antautui.^[19] Sovittiin, että kaupunki voi välttää ryöstämisen maksamalla huomattavan pakkoveron piirittäjille. Vaaditusta 100 000 riikintaalerin summasta kaupunkilaiset saivat kerättyä puolet. Lisävahinkoa aiheutti ruttoepidemia, johon kuoli vuonna 1634 yli 1500 kaupunkilaista ja yli 300 kaupungissa oleskellutta pakolaista.^[20] Kaupunki kärsi kolmikymmenvuotisesta sodasta paljon: asukasluku laski lähes yhdeksästä tuhannesta puoleen ja palasi sotaa edeltävälle tasolle vasta vuonna 1939. Kahden suuren armeijan huollon järjestäminen taistelua edeltävinä viikkoina tuhosi ja autioitti myös ympäröivää maaseutua.^[21]

Weimar johti protestanttisen armeijan rippeet Reinin yli Elsassiin, jossa hän siirtyi ranskalaisten palvelukseen.^[2] Myös Wittenbergin suomalaiset hakkapeliitat seurasivat aluksi Weimaria, mutta liittyivät myöhemmin Torsten Stålhandsken palvelukseen.^[18]

Ruotsalainen jalkaväki peräytyi Augsburgin kaupungin suojaan. Baijerilaiset aloittivat kaupungin piirittämisen, ja puolustajat antautuivat maaliskuussa 1635 sitkeän vastarinnan jälkeen. Tätä seurasi Nürnbergin antautuminen.^[18]

Pitkällä aikavälillä |

Nördlingenin taistelu oli Valkeavuoren taistelun ohella keisarillisten suurimpia voittoja kolmikymmenvuotisessa sodassa.^[6] Esimerkiksi Espanjan johtava ministeri Gaspar de Guzmán Olivárez julisti sen olevan: "Aikamme suurin voitto". Se muutti sodan strategisen tilanteen täysin: Ruotsi evakuoi kaikki Mainin eteläpuoliset varuskuntansa Etelä-Saksassa, ja Heilbronnin liitto hajosi. Marraskuussa 1634 sen entiset jäsenet lähettivät Oxenstiernan tietämättä Pariisiin delegaation, joka tarjosi Ranskan kuninkaalle myönnytyksiä, jos se julistaisi sodan Espanjalle ja keisarille. Vakavin menetys protestanttiselle puolelle oli kuitenkin Saksin vaaliruhtinas Juhana Yrjö I:n johtamat rauhanneuvottelut keisarin kanssa.^[19] Ne johtivat Prahan rauhaan, joka solmittiin toukokuussa 1635 keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden välillä.^[2][22]

Prahan rauhan mukaan kaikkien Saksan ruhtinaiden armeijoiden tuli muodostaa yksi keisarillinen armeija. Vaaliruhtinaat saivat kyllä johtaa omia joukkojaan, mutta ainoastaan keisarillisina kenraaleina. Ruhtinaiden väliset liitot kiellettiin ja keisarin ylivalta tunnustettiin. Rauhansopimus ei kuitenkaan kelvannut Ruotsille ja Ranskalle, sillä niiden Saksaan sijoittamat voimavarat olisivat jääneet ilman tuottoa. Ranskan aktiivinen osallistuminen sotaan ja ruotsalaisten vastustus lopettivat keisari Ferdinand II:n haaveet pysyvästä rauhasta, ja vasta hänen seuraajansa Nördlingenin voittaja Ferdinand III sai aikaan rauhan Westfalenissa 1648, mutta paljon epäedullisemmilla ehdoilla.^[6]

Nördlingen vuonna 1650. (Matthäus Merianin kuparipiirros)

Saksi yhdisti ensimmäisenä armeijansa katolisen liigan ja keisarin kanssa. Uuden armeijan tavoitteena oli karkottaa valtakunnan ulkopuoliset voimat Saksasta. Saksin esimerkkiä seurasivat muutaman kuukauden kuluessa melkein kaikki Saksan ruhtinaat. Kolmikymmenvuotinen sota menetti uskonsodan luonteen ja muodostui keisarin johtamaksi sodaksi ulkovaltoja vastaan.^[7][23]

Nördlingenin tappio murskasi lopullisesti mielikuvat voittamattomasta Ruotsin armeijasta ja lopetti sen vuonna 1630 alkaneet alueelliset valloitukset Saksassa. Ruotsalaisten asema Saksassa romahti. Vasta 1640-luvun alussa Ruotsi pystyi luomaan samanlaisen sotilaallisen voiman Keski-Saksaan ja Böömiin kuin ennen Nördlingenin taistelua.^[5]

Taistelun tärkein seuraus oli kuitenkin se, että Ranska ei enää voinut piiloutua Ruotsin sotilaallisen mahdin taakse kolmikymmenvuotisessa sodassa.Kardinaali Richelieu julistikin sodan 19. toukokuuta 1635 Espanjalle, kun espanjalaiset joukot olivat hyökänneet ranskalaista varuskuntaa vastaan Trierissä.^[2]

Hornin jäätyä vangiksi häntä seurasivat Ruotsin armeijan komentajina Lennart Torstensson ja Johan Banér, jotka käänsivät myöhemmin sodan kulun uudestaan Ruotsille edulliseksi. Erityisesti Banér oli innovatiivinen ja yllättävä, lähes Kustaa II Aadolfin veroinen sotapäällikkö.^[24]

Keisari Ferdinand II.

Baijerin herttua Maksimilian I.

Kiistanalaisuus |

Lähteitä Nördlingenin taistelun tapahtumien ja lopputuloksen tulkitsemiseen on käytettävissä useista eri näkökulmista, ja siten taistelu on poikkeuksellisen kiistanalainen. Voittajien puolella espanjalaiset, keisarilliset ja baijerilaiset koettivat kaikki ottaa kunnian itselleen, kun taas Horn ja ruotsalaiset halusivat vierittää syyn tappiosta Weimarin niskoille. Ainoa osapuoli, jonka versiota tapahtumista ei tunneta, on Weimar. Todennäköisesti täysiverisenä sotilaana hän ei sellaista tehnytkään vaan jätti politikoinnin muille. Vasta 1800-luvulla historioitsija Johann Gustav Droysen teki oikeutta Weimarille.^[25]

Horn kirjoitti vankeudessa nopeasti apologian, jossa vieritti vastuun katastrofista Weimarin syyksi ja kiisti oman osuutensa tappioon. Tämä sopi Baijerin herttua Maksimilian I:lle, koska juuri baijerilaiset olivat hyökänneet Weimarin joukkojen kimppuun. Horn vahvisti näin baijerilaisten version tapahtumista, jonka mukaan espanjalaiset ja keisarilliset eivät olisi kyenneet voittamaan taistelua yksin, vaan baijerilaiset ratkaisivat taistelun ajamalla Weimarin pakoon ja aiheuttivat näin lopullisen kaaoksen protestanttien armeijassa.^[25]

Kun Ruotsin sijaishallitsija Oxenstierna piti huolen siitä, että tappio ei jäänyt rasittamaan ruotsalaisia, levisi Maksimilianille ja Hornille sopiva käsitys laajasti Euroopassa. Myös aikaisempi suomalainen tulkinta seurailee tätä tulkintaa. Sen mukaan Horn toimi taistelussa oikein, ja Allbuchin valtausyrityksen jälkeen tappio olisi vielä voitu välttää vetäytymällä, mutta lopullisen tappion aiheuttivat Weimarin liian innokkaat joukot.^[25]

Tosiasia on, että Weimar oli mukana Alte Vesten taistelussa, toisin kuin Horn. Siellä onnistuttiin vetäytymään Allbuchin valtausyritystä vastaavan tilanteen jälkeen järjestyksessä. Koska Horn ei ollut mukana Alte Vestessa, hän ei osannut kunnioittaa keisarillisten puolustusasemia riittävästi vaan komensi joukkonsa hyökkäämään peräti neljätoista kertaa. Protestanttien ainoa tilaisuus lyödä keisarilliset ja vallata Nördlingen oli menetetty jo kaksi viikkoa aikaisemmin protestanttien armeijan saapuessa alueelle, kun nimenomaan Horn oli epäröinyt Weimarin kannattaessa suoraa hyökkäystä.^[25]

Ruotsalainen tutkija Göran Rystad on rakentanut eri lähteiden perusteella oman synteesinsä Nördlingenin taistelusta: Vastuu taisteluun ryhtymisestä määrällisesti ja laadullisesti alivoimaisena oli Weimarin ja Hornin yhteinen. Tämä ratkaisu oli väärä. Keisarilliset olivat osoittaneet osaavansa valita hyvät puolustusasemat jo Lützenissä ja Alte Vestessa. Myös Breitenfeldissä valitut asemat olivat hyvät, mutta keisarilliset olivat siellä aloitteellisempia ja hyökkäsivät ruotsalaisia vastaan. Nördlingenissä keisarillisen armeijan yhtäaikainen hyökkäys sekä oikealla että vasemmalla oli mestarillisen taidon osoitus. Se ei voinut epäonnistua, koska ruotsalaiset olivat vetäytymässä, ja he olivat uupuneita ja alivoimaisia niin laadullisesti kuin määrällisestikin.^[25]

Katso myös |

• Luettelo taisteluista

Lähteet |

• Antila, Olavi & Tetri, Juha E.: Hakkapeliittain jäljillä. Suomalaiset Euroopan sotakentillä. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2001. ISBN 951-566-075-0.


• Black, Jeremy (toim.): Maailman suurimmat taistelut. (Alkuteos: The Seventy Great Battles of All Time) suomentanut Nyman, Jukka. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-20693-1.


• Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1.


• Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie. Suomen sotilaat 1617–1721. Helsinki: SKS, 2001. ISBN 951-746-286-7.


• Parker, Geoffrey: The Thirty Years' War. Routledge: Lontoo ja New York, 1987. ISBN 0-415-02534-6.

Viitteet |

Aiheesta muualla |

• 
  Battle of Nordlingen (1), 6 September 1634 (englanniksi)